Helmikuisia hommia

Innostus blogia kohtaan on ollut harmillisen vähäistä viime aikoina. Koneella olisi hirveät määrät kuvia paitsi Düsseldorfista, myös Prahasta, Kölnistä ja herkullisista ruoka-annoksista, mutta joku tässä tökkii. Kuvat ei ole tarpeeksi hienoja ja kaikki kirjoittamani teksti kuulostaa tylsälä ja persoonattomalta. Lisäksi mun mielialat heittelehtii kotiin paluun lähestyessä. Toiseksi viimeinen viikko vaihtoa lähti käyntiin tänä maanantaina ja odotan Jyväskylään pääsemistä jo sanoinkuvaamattomalla innolla. Välillä on niin kova ikävä, että itkettää.

Oon kuitenkin pyrkinyt nauttimaan näistä viimeisistä Düsseldorf-päivistä. En ehkä ole herännyt kovin usein ennen puoltapäivää, mutta olen käynyt harhailemassa ja kuvaamassa kivoimmat rakennukset tästä lähiympäristöstä. Kävin fiilistelemässä karnevaalin tunnelmia ja näin pienen merirosvon, jonka potkulauta oli koristeltu merirosvolaivaksi. Hyppäsin Brühliin vievään junaan ja kävin ihastelemassa Augustusburgin ja Falkenlustin rokokoo-linnoja. Sen päivän jälkeen kengät hiersi, vatsa murisi nälkäänsä ja sormia palelsi, mutta se ei estänyt pakahtumasta keväiseltä näyttäneen maiseman takia. Lisäksi näin vanhan höyryveturin paahtavan ohi juuri kun nousin portaat ylös junalaiturille.

Viime viikon torstaina intouduin auringonpaisteen johdattelema kiertelemään Düsseldorfista löytyvään japanilaiseen puutarhaan. Toki perille päästyäni auringonpaiste oli vain pilvien takaa kurkkiva muisto, mutta puutarha oli satumainen yhtä kaikki. Vaikka nämä ottamani kuvat ei oikein tee sille oikeutta.

Tällaista mun helmikuuhun. Keskiviikkona lähdenkin viimeiselle kunnon seikkailulle, mitä tähän vaihtoon tulee. Varasin nimittäin lennot Berliiniin! :-) Vietän siellä muutaman päivän, palaan Düsseldorfiin vajaaksi viikoksi ja sitten nokka kohti Suomea. Saa nähdä innostunko kirjoittamaan blogiin jotain vielä helmikuussa, vai meneekö maaliskuun puolelle, kun olen jo kotona. Yhtä kaikki, on ollut todella terapeuttista kirjoitella vaihdon tapahtumista tänne blogiin ja olen erityisen iloinen saamistani kommenteista. Ne on piristänyt päiviä monesti! Palaillaan. :-)

Irrallisia ajatuksia

Oon tässä viikon sisään kirjoitellut ylös pieniä ajatuksia ja jostain syystä iski tarve koota kolme niistä tähän yhteen postaukseen. Kolme kappaletta, jotka eivät mitenkään liity toisiinsa.

Oon vaihdon aikana alkanut tuntea viikko viikolta aina vain vahvempaa sielujen yhteyttä 15-vuotiaan itseni kanssa. Pukeudun taas mieluiten mustaan. Ostin alennusmyynneistä täydellisen puna-mustan flanellipaidan. Eilen kuuntelin Emilie Autumnia, parasta on kun osaa biisit edelleen ulkoa. Oon alkanut tykätä runoista taas vähän. Mieleni tekee leikkauttaa sivusiili ja ottaa septum-lävistys. Saatoin siis olla kymmenisen vuotta sitten jollain tasolla ihan oikeilla jäljillä, mutta liian epävarma. Nykyään osaan ehkä myös toteuttaa itseäni fiksummin. Fiksumman näköisesti, vähemmän nolosti ja vähemmän elitistisesti: "one foot in the darkness and the other one in a hello kitty roller skate".

Selailin yhtenä päivänä Tumblria ja blogeja ja aivan tyhjästä päähäni pälkähti ajatus: hitsi miten paljon tästä maailmasta löytyy hienoja tyyppejä, joilla on hienoja ajatuksia ja jotka tekee hienoja juttuja. Enkä nyt tarkoita ainoastaan jotain ison skaalan maailman pelastusta, vaan semmoisia arkisia hommeleita. Oon aivan äärimmäisen onnekas, koska mun kaveripiirikin on täynnä näitä ihmisiä. Lahjakkaita, inspiroivia, hauskoja, viisaita, kannustavia, empaattisia ja ymmärtäväisiä ihmisiä. Joku joka näkee vähän vaivaa saadakseen toiselle hyvän mielen. Joku joka sanoo kehut ääneen. Joku joka sanoo asiat suoraan. Joku jonka näkemisen jälkeen on aina hymy kasvoilla. Joku jonka ansiosta haluaisin itekin olla viisaampi ja parempi. Lukemattomasti ihmisiä, jotka eivät edes hahmota omaa hienouttaan ja huikeuttaan.

Oon tällä viikolla tappanut useiden minuuttien edestä aikaa katsomalla tubettajia/vloggaajia. Ja muhun iski pieni himo tehdä itsekin videoita. Videoiden editoiminen on hauskaa (mitä mulla nyt on kokemusta siitä) ja aina kun näen jonkun tekevän jotain hienoa, haluan kokeilla itsekin. Mutta mulla tuli myös jotenkin vanha olo kun seikkailin kanavalta toiselle. Kymmenen vuotta nuorempia ihmisiä, joilla on kanavallaan joku useampi kymmenentuhatta tilaajaa. Hui.

Semmoisia hommeleita tähän väliin.

Lopun alku

Voi sitä tunnetta, kun kävelin eilen ulos luokkahuoneesta palautettuani lukukauden viimeisen tentin. Selvisin. Vielä viikko sitten kyseenalaistin vahvasti, että tulisinko oikeasti kestämään vaihtoa helmikuun loppuun, mutta nyt ymmärrän moisen epäilyksen juontuneen pääasiassa tenttien aiheuttamasta stressistä. Koska nyt kun tentit on ohi, tiedän että tulen nauttimaan tästä viimeisestä kuukaudesta. Nautin oikein olan takaa. Ennen kuin palaan Suomeen ja alan stressata opinnäytetyötä.

Tämä on nyt lupaus itselleni. Käyn kahviloissa ja ravintoloissa, yksinkin. Etenkin kahviloissa, koska kirjan lukeminen kakkupalan äärellä on onnellista. Kiertelen kaupungilla. Valokuvaan kaiken, enkä vaivaa päätäni sillä, mitä paikalliset ohikulkijat saattaisivat moisesta ajatella. Saan katsoa animea iltaisin, mutta käyn myös ulkona. Toteutan hetken mielijohteita. Polttelen kynttilöitä ikkunalaudalla, koska niitä tuli näköjään hamstrattua syksyllä liioitellun paljon. Herään useimmiten ennen puoltapäivää. Matkustan ja harhailen. Vietän kuukauden vapaana velvollisuuksista. Vain minä ja Saksa.

2015 oli hyvä

Istun taas saksalaisessa huoneessani ja pysähdyin miettimään päättynyttä vuotta. Siinä missä vuodesta 2014 tulee päällimmäisenä mieleen rasittava kesätyö ja mummun kuolema, vuosi 2015 jätti jälkeensä huomattavasti positiivisempia juttuja.

Muutin ihan itsekseni asustelemaan yksiöön, jonne kaipaan jo kovasti takaisin. Kesällä se muuttuu tuskastuttavaksi saunaksi, mutta silti siellä on niin kotoisaa. Ikea-huonekaluista huolimatta. Oma paikka jossa saa olla aivan omilla ehdoilla ja tiskata puolialasti jammaillen. Muita ihmisiä siellä on ainoastaan silloin, kuin itselle sopii. Ja nekin ihmiset on sellaisia, joiden kanssa on hyvä olla.

Ajatusmaailmassani on tapahtunut paljon muutoksia parempaan päin. Oon pitänyt itseäni tänä vuonna nätimpänä kuin ikinä ja tämä muutos on ollut täysin päänsisäinen. Omassa kropassa on hyvä olla, vaikken ole päässytkään niihin mittoihin, joista nelisen vuotta sitten niin kovasti haaveilin. Pakottava tarve laihtua tuntuu erittäin kaukaiselta. Itsetunto on muutekin parantunut loputtoman itsetutkiskelun myötä. Oon ylittänyt itseni välillä hyvin odottamattomillakin tavoilla.

Vietin kokonaisuudessaan parhaan kesän ikinä. Tein töitä festareilla järjestyksenvalvojana, mikä oli uutta ja kaikin puolin jännää. Kuului siihen huonotkin hetkensä, mutta kaikki hyvä jäi onneksi vahvemmin muistiin. Tutustuin ja ystävystyin sellaisten ihmisten kanssa, jotka saa nauramaan, ruokkivat uteliaisuutta ja inspiroivat irti apatiasta. Ja silloin kun en ollut festareilla, olin nauttimassa vanhojen ystävien seurasta ja huumorintajusta. Kesällä rakastuin myös Jyväskylään, etenkin sen ihmisiin. Mietiskelin useita kertoja itsekseni, että mitä jos en olisikaan tehnyt sitä tai tätä, enkä olisi ikinä tavannut näitä tyyppejä.

Mitä kouluun tulee, niin onnistuin vuoden aikana jäämään aikatauluista oikein ennätyksellisen paljon, eikä mikään mennyt ihan suunnitellusti. Mutta muutoin en ole eläessäni ollut näin onnellinen. Kainosti toivon, että meno jatkuisi yhtä hyvänä.

Joulukuun kulku

Joulukuu tuntuu kuluneen yhdessä hujauksessa ja bloggaaminenkin on jäänyt taka-alalle. Se johtuu osittain siitä, että tietokoneella istuminen ja etenkin kuvien muokkaaminen on tuntunut ärsyttävän silmiä tavallistakin enemmän. Toisilta osin se johtuu myös hetkellisestä mielenkiinnon puutteesta. Toiset asiat elämässä on tuntuneet jännemmiltä.

Joulukuussa tuli kierrettyä joulumarkkinoita Düsseldorfissa, Bremenissä, Kölnissä ja Aachenissa. Düsseldorfista löytyy pieniä markkinoita ympäri kaupunkia, mutta omaksi suosikikseni kohosi Heinrich-Heine-Platzin pikkiriikkinen markkina. Muilta osin tuntui että yhden markkinan nähtyäni, olin nähnyt ne kaikki. Toki miljöö vaihteli ja Bremenissä se oli mielestäni miellyttävin, mutta kojuissa myytiin samaa roinaa kaupungista riippumatta. Joka kaupungissa käytin varmaan eniten aikaa valojen ihasteluun. Lapsenakin Tampereen valoviikkojen alkaminen oli talvessa parasta. Jotain nättiä tämän pimeän keskellä.

Kuvat on Bremenistä. Niistä tuli vähän huonoja, mutta menkööt.

Joululomaa pääsin viettämään Suomeen, oi onnea! Vietin ensin muutaman päivän Jyväskylässä, näin ystäviä ja pääsin vähän rapsuttamaan yhden ystävän kisuakin. Kävin kuuntelemassa Leevi and the Leavings -covereita livenä ja juhlin pikkujouluja maailman parhaiden tyyppien kanssa. Nyt olen maannut viitisen päivää porukoiden sohvalla, katsonut huonoja elokuvia ja syönyt. Mökkihöperyyksissäni lupauduin muuttamaan yhden kovin rakkaan tyypin Jyväskylästä Helsinkiin, että saisin jotain tekemistä. Mutten silti ymmärrä, miksi ihmiset haluaa muuttaa Helsinkiin. Nyyh.

Vuoden 2016 ensimmäisenä lauantaina lennän takaisin Düsseldorfiin ja siellä mulla on edessäni vielä pari kuukautta vaihtoa. Toivottavasti valoisan ajan pitkittyessä onnistuisin ryhdistäytymään ja käyttäisin viimeiset kuukaudet hyvin.

Seuraavan kerran kirjoittelen varmaan ensi vuonna, joten oikein mukavaa vuodenvaihdetta kaikille!

Kissakahvila Prahassa

Hups, nyt mennään jo joulukuulla mulla on vieläkin lokakuisia juttuja postaamatta. Yksi isoin syyllinen on se, että olen viime aikoina ollut vähän laiska kuvien muokkaamisen suhteen. Mutta pikkuhiljaa pala palalta...

Matkustettiin siis Lauran kanssa Prahaan, silloin kun se oli käymässä täällä ja nyt haluan kertoa meidän vierailusta prahalaiseen kissakahvilaan, Kočkafé Freyaan. Luulin, että kahvilassa olisi ollut väkeä kuin pipoa, mutta ei. Enimmillään siellä taisi olla meidän lisäksi ihmisiä vain kahdessa muussa pöydässä, eli oltiin hyvään aikaan liikenteessä (yhden maissa muistaakseni ehkä). Luin samaisesta kahvilasta tekstin, jossa kirjoittaja kertoi paikan olleen vierailunsa aikaan niin täynnä, että väkeä käännytettiin ovelta. Onneksi tuolla on annettu kissoille mahdollisuus paeta ihmishälinää omiin oloihinsa takahuoneeseen.

Sisustus ja tarjoilujen esillepano oli ehkä vähän toissijaisessa asemassa kissojen jälkeen. Totta puhuen sisustuksesta en välittänyt ollenkaan, enkä alkuun edes huomannut, että heillä oli siellä jotain syötävääkin. :-D Join oikein maukkaan chilikaakaon, mutta kyllä kisut silti varasti suurimman osan huomiosta. Onneksi joukossa oli pari uteliasta tapausta muutaman laiskiaisen lisäksi, niin pääsi tekemään tuttavuutta.

Kahvilan pöydillä oli vihkoset, joissa kissat on esitelty. Ylempää mustaa kisua kuvailtiin vähän vauhdikkaaksi ja hasardiksi, mikä ei jäänyt meiltäkään huomaamatta. Tätä kuvaa varten hän pysähtyi selvästi vain kaakaon toivossa.

Kahdessa viimeisessä kuvassa röhnöttävä karvakeko oli selvästi paikan kingi ja olin aika otettu, kun hän suvaitsi laskea pörheän ahterinsa laukkuni ja ulkovaatteitteni päälle. Välillä kieli unohtui pihalle, mutta se ei haitannut tämän kuninkaallisen imagoa ollenkaan. Lähtiessämme hän oli aivan silminnähden loukkaantunut, kun röyhkeästi vein makuupaikkansa.

Haluan kissan. Mieluiten tuollaisen pörheän.

Juonenkäänne

Meinasin tänään harrastaa aivan äärimmäisen reaaliaikaista bloggaamista ja aloin kirjoittaa kahvilassa istuessani siitä hetkestä ja vallinneesta olosta. Huomasin kuitenkin, että postauksen tekeminen tabletilla oli aivan pyllystä. Ei pystynyt esikatselemaan miltä koko roska näyttää, puhumattakaan siitä miten autocorrect pyrki tekemään kirjottamisesta mahdotonta. Jatkoin tekstin loppuun kotona, mutta on se silti tavattoman reaaliaikaista tämän blogin normiin verrattuna.

Aamulla lähdin kouluun aivan äärimmäisen väsyneenä ja arvuutellen, että kannattaako lähteä ollenkaan. Olo oli taas sitä luokkaa, että sormikkaiden tiputtua lattialle jäin seisomaan niille sijoilleni ja halusin alkaa haistatella niille. Siis sormikkaille. Lopulta saavuin kampukselle silmät punaisina ja vetisinä, kiitos tuulen. Vastaan kävelee pari ranskalaista vaihtaritoveria, jotka kertovat, että tämän päivän luento on muuten peruttu. Hiljaa ajatuksissani nauroin sellaista tyhjäpäistä naurua. Pari kirosanaa tuli ehkä mieleen. Mutta tämän jälkeen aivan tyhjästä toinen näistä vaihtareista kysyy, että haluanko juoda kahvit heidän kanssaan. Ranskalaisen pojan esittämä kutsu kahville pelasti päiväni - mut tuntien tämä kuulostaa ihan hieman absurdilta. Juotiin kahvit ja höpöteltiin reilu tunti. Lähdin kampukselta aivan eri mielellä, kuin sinne saavuin.

Kampuksella kahvittelun jälkeen päädyin vielä yksinäni kahvilaan keskustassa, koska vatsa alkoi murista nälkäänsä. Kotona ei ole kuin leipää, mikä loistava tekosyy istua juomaan maailman parasta chai lattea ja syömään apfeltortea. Samalla oli aikaa iloita ja pohdiskella. Ajatella miten pienestä asiasta hyvä olo voi saada alkunsa.

Parasta koko jutussa oli tämä oivallus: En ollut aikaisemmin ollut kyseisten vaihtareiden kanssa kovin paljon tekemisissä ja elin vähän siinä uskossa, että he pitävät mua jollain tavalla ärsyttävänä tai muuten vaan pöljänä. Juttutuokion jälkeen olo oli aivan eri ja tajusin sortuvani tähän samaan naurettavaan maneeriin hävyttömän usein. Luulen poikkeuksetta ja ilman mitään todellista syytä, että ihmiset pitää mua ärsyttävänä. Ihan vain jos en ole ollut heidän kanssaan juuri missään tekemisissä, tai he ei ole jutelleet mulle. Samalla kun itse en uskaltaudu juttelemaan kellekään. Kylläpä tulikin jotenkin valaistunut olo. Oppisikohan tästä tavasta eroon nyt, kun sen olemassaolon tunnisti.

Tulipa tästä päiväkirjamainen teksti. Jaksaako kukaan lukea tämmöistä, vai säästänkö nämä jatkossa sille ihan oikealle päiväkirjalle? :-D No, mainitsen vielä tähän loppuun, että koko päivän kruunasi tieto siitä, että Rammstein tulee Provinssiin ensi kesänä. Meinasin aiheuttaa saksalaisissa opiskelutovereissa hämmennystä jäätävällä ääneen hihkumisella tiedon saatuani, mutta onnistuin juuri ja juuri säilyttämään itsehillintäni. Hiiiiii!

Jotain hyvääkin

Onneksi kaikki on ohimenevää ja marraskuu-olokin on varsin ailahtelevainen asia. Tänään heräsin hyväntuulisena ja eilisen illan ajatukset tuntui kaukaisilta. Hifistelin ja lisäsin tavallisen jogurtista ja myslistä muodostuvan aamupalan sekaan keon granaattiomenan siemeniä. Ai että kun olikin hyvää.

Muita hyviä juttuja:
- Veli joka laittaa kuvan turkoosista Mustangista saatetekstillä "Sun auto, hyvää yötä!"
- Se että täällä koiran saa ottaa mukaan joka paikkaan
- Löysin tästä läheltä Lidliä vastaavan halpismarketin, eli raaskin vihdoin ostaa enemmän kasviksia
- Postikorttien kirjoittelu
- Ostin teejoulukalenterin
- Saatan ostaa myös Kinder-joulukalenterin
- Suomen kieli
- Haaveilu
- Oudot unet
- Anime

Marraskuu-olo

Vellominen on kivan kuuloinen sana. Mulla on taipumus velloa. Nytkin olen vellonut viimeiset pari viikkoa milloin missäkin. Ikävässä, apatiassa, kauniissa maisemissa, sanoissa, kohtaamisissa, ajatuksissa olemassaolosta ja itsestäni, maailmantuskassa (Weltschmerz ihanalla saksan kielellä), väsymyksessä etenkin aamuisin, syysmelankoliassa, musiikissa ja erityisesti yksittäisissä kappaleissa. Kuulostaapa synkeältä. Haluaisin sanoa, ettei se ole, mutta totta puhuen oon ehkä vähän yksinäinen täällä. Koulussa on paljon tuttavia, joita tervehdin hymyillen, mutta tunnen olevani ulkopuolinen kaikkien seurassa. Haluaisin takaisin Jyväskylään maailman parhaiden tyyppien luo. Kärsisin sielläkin syysmelankoliaa, mutta aina välillä pääsisin karkuun ystävien surkeille vitseille nauraessani. Huono huumori, sitä kaipaan varmaan eniten.

Itsellä ei nyt ollut mitään kivoja kuvia, joten piti lainata: © artetetra (license)

Mietin tovin, että julkaisenko tätä ollenkaan. Oikolukiessa tuli sellainen olo, että haluaisin potkaista itseäni ja käskeä ryhdistäytymään. Jättäisin vellomisen mieluusti taakseni, koska on tämä on kaikin puolin typerää, mutta mulla on ihan liikaa aikaa istua yksin huoneessani, mikä johtaa auttamatta vellomiseen. Jos kellään on hyviä vinkkejä syysmelankoliasta selviämiseen, olen pelkkänä korvana. Saa kertoa myös puujalkavitsin. Tai kohta herään ja huomaan velloneeni koko vaihdon ohi Mirel Wagnerin tahdittamana.

Luin tämän nyt niin monta kertaa, että vellominen kuulostaa jo ärsyttävältä.

Urbaani seikkailu

Vanhempien jälkeen oli Lauran vuoro matkustaa tänne elämääni ilahduttamaan (ja aiheuttamaan samalla vähän Jyväskylä-ikävää). Ennen sitä olin törmännyt netissä kuviin Düsseldorfissa sijaitsevasta hylätystä paperitehtaasta ja heti ensimmäinen ajatus oli, että tuonne on pakko päästä seikkailemaan yhdessä ystävän turvin.

Paikan päällä vähän jännitti. Ei ollut mikään aurinkoisin päivä ja tuuli sai rakenteet pitämään ääniä, joita säikyin vähän väliä. Hämärästä huolimatta sisällä näki pääosin ihan hyvin, mutta osa huoneista oli aivan pimeitä. Oma mielikuvitukseni käytti nämä tilanteet hyödyksi ja kävi tuttuun tapaansa välillä vähän ylikierroksilla. Odotin saavani kimppuuni milloin zombeja, milloin narkkarin.

Selvittiin ehjin nahoin ja onnistuttiin välttämään elävät kuolleet sekä muut mahdolliset asukit. Vastaan tuli ainoastaan kaksi muuta tutkimusmatkailijaa, mutta ensikertailaisina me ei tiedetty, onko seikkailijoilla tapana tervehtiä toisiaan. Tiedättekö samalla tyylillä kuin karavaanarit tekee. Mutta oli kyllä aika kutkuttava paikka.

MedienHafen & Rheinpromenade

Mulla on jostain syystä ollut tosi apaattinen olo viimeiset pari päivää, joten aattelin hyödyntää moisen olotilan ja käytää aikaani blogin päivittämiseen. Mielenkiinnon lisäksi myös verbaaliset taidot on hukassa, joten nyt on tyytyminen erittäin kuvapainotteiseen postaukseen.

Vanhemmat tosiaan poikkesi kylässä lähes kuukausi sitten. Olin etukäteen yrittänyt miettiä tekemistä ja paikkoja, jotka heitä ehkä kiinnostaisi, mutta lopulta erinäköiset rakennukset, jättimäiset murattiköynnökset ja autot joka kadunkulmalla tuntui herättävän eniten innostusta. Siitäkin huolimatta otettiin yhtenä päivänä suunnaksi Düsseldorfin MedienHafen, jossa en ollut vielä itsekään aiemmin käynyt.

Ensimmäisenä mentiin Rheinturmiin (televisio- ja radiotorni), jonka näköalatasanne on 170 metrin korkeudessa. Mulla on sellainen jännä korkeanpaikankammo, joka yleensä iskee ainoastaan silloin, jos mun on mahdollista tippua jostain. Putoamiskammo? :-D Esimerkiksi ihan tavalliset tikapuut on aivan kamala viritelmä, mutta tämmöinen torni ei pahemmin pelottanut. Ennen kuin menin liian lähelle ikkunalasia ja alkoi huimata.

Vähän innostuin tuon kameran miniatyyritehosteen kanssa... Tornista laskeuduttamme mentiin tekemään pieni lenkki satamassa. Äiti fiilisteli jälleen kasvillisuutta ja iskä kuvasi kännykällään jokea pitkin kulkeneita proomuja. :-D

Lopuksi käveltiin Reinin rantaa pitkin Altstadtiin. Matkalla huomasin tuommoisen kaapin, josta jokainen sai vapaasti ottaa kirjoja ja tuoda takaisin ne luettuaan, tai olla tuomatta. Kaappiin sai jättää myös omia vanhoja kirjojaan muita ilahduttamaan. Oon törmännyt tähän ideaan netissä aiemminkin. Aika nerokas juttu.

Semmoista tähän väliin. Huomenna on Marilyn Mansonin konsertti, ai piru kun jännittää!