Alku aina hankala

Ensimmäinen vuorokausi vaihtoa on ollut aika monivivahteinen. Ahdistusta, jännitystä, hermoilua, innostusta, onnellisuutta, helpotusta, ketutusta, ketutusta ja ketutusta.

Matka alkoi eilen aamulla. Pyörin hermostuksissani kuin väkkärä. Olin pakannut edellisen päivän analysoiden ja pohtien, että miten kuusi kuukautta mahtuu matkalaukkuun. Salmiakkia ja lakua tarvitaan ainakin kuusi pussia ja muutama aski. Helsingin lentokentällä turvatarkastuksessa ladoin käsimatkatavarani ja ulkovaatteeni peräti neljään kaukaloon ja ansaitsin sillä takanani olleen vanhan ja ystävällisen saksalaisen herrasmiehen huomion. Höpöteltiin ohimennen ja hermoilu alkoi muuttua innostukseksi. Nukahdin lentokoneeseen jo ennen nousua.

Berliinin kenttä oli tuttu ja siitäkös tuli hyvä mieli. Oli aikaa pohdiskella, syödä ja päivittää akuuteimmat fiilikset kavereiden tietoisuuteen. Kuuntelin uteliaana ihmisiä ja yritin tunnistaa saksankielisiä sanoja. Suunnittelin tapaavani myöhemmin illasta tulevia vaihtarikavereita. Sitten jatkoin lennolle Düsseldorfiin ja yritin vaivoin pysyä hereillä edes nousun ajan.

Sitten katosi matkalaukku. Ensimmäisenä iski mieto hämmennys, kun laukkuhihna pysähtyi ja omaa kapsäkkiä ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Menin lost & found -jonoon muutaman kohtalotoverin kanssa. Aioin ilmoittaa kentälle vastaan tulleelle kämppikselleni tilanteesta, mutta akku loppui samaisella sekunnilla, kun otin puhelimen taskusta. Tätä seurasi pienipieni stressireaktio, jota tiskin takana ollut asiakaspalvelija yritti selvästi keventää kertomalla, että hän osaa laskea suomeksi viiteen. Ja laskikin ihan hyvin ääntäen. Vielä kun olisi saanut sen laukun taiottua jostain.

Kämppis onneksi odotti kentällä vielä tämän episodin jälkeenkin ja pääsin asunnolle nauttimaan hänen tekemäänsä keittoa, joka sillä hetkellä maistui ihan taivaalliselta. Yritin vielä päivän päätteeksi ehtiä mukaan vaihtareiden miittinkiin, mutta koordinaatit oli harvinaisen ympäripyöreät enkä paikan päällä lopulta tunnistanut ihmisiä pelkkien Facebookin profiilikuvien avulla. Yhteydenpito ei onnistunut, koska puhelin ei suostunut hyödyntämään ensimmäistäkään ilmaista wifiä. Kävelin läpi pari kadunpätkää ja juttelin polttariporukalle, joka erehtyi kysymään multa suuntaohjeita. Sain kutsun teknobaariin, kieltäydyin kohteliaasti ja lopetin nähtävyyksien katselun siltä illalta.

Ennen nukkumaanmenoa kirosin vielä kertaallen kaiken matkalaukkuun jääneen. Lääkkeet, naamanpesuaineet, hammasharja, ripsiväri, meikkivoide, naama- ja huulirasvat, kaikki parhaat vaatteet, kalenteri, luonnoskirja, kynät ja ne karkit. Onneksi edes päiväkirja, vihko tärkiden matkamietteiden säilömiseen ja ulkoinen kovalevy kulki turvallisesti selkärepussa.

Mutta kyllä se tästä vielä. Nukuin yllättävän sikeästi ja aamulla verhot avattuani totesin, että mun ikkunasta näkyy söpö rakennus ja vähän jotain vihreääkin. Taidan kohta lähteä kävelemään päärautatieasemalle, koska siellä on ainoa sunnuntaina auki oleva marketti. Jos sitä sittenkin pääsisi huomenna tervetuloaamiaiselle ihmisen oloisena ja hyvänhajuisena.

Onnellisuuden kesä

Tänään herättyäni pienessä unisessa pökkyrässä meni hetki tajuta, että olin taas kotikotona. Ajoin tänne viimeyönä, kun olin ensin ahtanut Jyväskylä-kodin loputkin tavarat pienen pakettiauton perään. Luonteelleni uskollisena myös muuttaminen sujuu multa äärimmäisen hitaasti ja yksin olisin varmaan edelleen tuuppimassa laatikoita hissiin. Onneksi ihana Laura pelasti tulemalla apuun.

Lähtö Düsseldorfiin on lauantaina, mutta tässä vaiheessa en osaa vielä muuta kuin märistä tätä päättynyttä kesää. Aika tuntuu kullanneen muistot jo nyt melko tehokkaasti, koska tiedän kyllä surkutelleeni pitkin kesää sitä, etten osaa jutella ihmisille ja kuinka oon ollut huonoin järjestyksenvalvoja festareiden historiassa, mutta silti tää tuntuu olleen onnellisin kesä ikinä. Onneksi ne hyvät jutut on jäänyt päällimmäisenä mieleen.
Ystävälliset festariasiakkaat,
aurinkoiset päivät,
onnistumisen hetket,
kauniit maisemat,
hymyilevät kasvot,
Jyväskylä,
halit,
se kun joku muistaa nimen,
lauseet jotka on kulkeneet koko matkan omista aivoistani kuulijan korviin sujuvasti ja yhä järkevältä vaikuttaen,
toinen toistaan paremmat artistit ja erityisesti uudet musiikkilöydökset,
taivaallisen hyvä ruoka,
se tunne kun vihdoin saa ruokaa,
kannustavat ja huolehtivaiset ihmiset,
tanssiminen oudosti, hitaasti, nopeasti tai villahattu päässä,
kehuminen,
itsensä ylittäminen,
spontaanius,
rohkeus ja
vielä kerran ne ihmiset. Ystäviksikin voisi ehkä sanoa.

Harmittaa ihan suunnattoman paljon jättää tää kaikki taakse puoleksi vuodeksi, vaikka se on lyhyt aika ja tiedän, että Düsseldorfissa tulee olemaan uskomattoman hienoa. Toisaalta sitten kun helmikuussa vuorostaan harmittaa jättää Saksa taakse, voin ainakin lohduttautua sillä, että Suomessa odottaa monta onnellista asiaa ja parhaat mahdolliset ihmiset. Mutta nyt märehdin vielä pienen hetken.

Hengähdyshetki

Vietin alkuviikon kotikotona ja tänään ajelin takaisin Jyväskylään vielä muutamaksi päiväksi. Näen ystäviä ja nautin kesän viimeisestä festarista. Sitten on aika jättää kaikki tämä ihana hetkeksi ja lähteä puolen vuoden seikkailulle Düsseldorfiin. Paitsi että se ei nyt ollut tämän jutun juju.

Autoillessa tuijottelin taivaalle ja kuskin paikalla istuessa harmitti, etten pystynyt tuijottamaan kovin tiiviisti. Ihastelin ensin hempeää auringonlaskua ja massiivisia pilviä, joista valui näyttävät vesiputoukset kohti maata. Yhtäkkiä aurinkoa ei näkynyt edes sivupeileistä ja koko taivaan peitti tummanharmaa pisaroita pudotteleva pilviverho. Siitä tuli jotenkin äärimmäisen rauhallinen olo ja muistin yhtäkkiä, miksi ja miten paljon rakastan syksyä. Viileät päivät ja pimenevät illat, syksyn värikirjo, isot teekupposet, tuoksuvat kynttilät ja kivannäköiset neuleet, täällä mä taas odotan teitä. Tuntuu siltä, että tekisi hyvää vähän rauhoittua tän kesän jäljiltä. Ihan vain pikaisesti, kuten kunnon introvertin kuuluu aina sosiaalisena olemisen jälkeen.

Kuvat on viime vuoden syksyltä Instagramista.

Vegaaninen vadelmapiirakka

Järjestin viime viikolla pienet läksiäiset ja kokeilin vegaanisen piirakan tekemistä. Chocochilin blogista löytyi hyvältä kuulostava ohje täytteeseen, mutta pohjan kanssa halusin yrittää mennä helpoimman kautta. Katsoin nimittäin netistä, että kaupan pakastealtaasta pitäisi löytyä vegaanisia piirakkapohjia. Paikan päällä kuitenkin huomasin, että vain suolaiset pohjat oli vegaanisia, joten suunnitelmat meni vähän uusiksi. Googlasin äkkiä puhelimella vegaanisen pohjan reseptin ja niin päädyin sotkemaan tähän yhteen piirakkaan kahta eri ohjetta. Tekovaiheessa meinasi mennä usko koko touhuun, mutta lopputulos sai onneksi kehuja ja siksi aattelin jakaa ohjeen täällä. Omasta mielestäni piirakka maistui vielä paremmalta seuraavana päivänä vietettyään ensin yön jääkaapissa.

Pohjan resepti on siis peräisin Vegaanihaasteen sivuilta ja täyte Chocochilin blogista. Muokkasin tuota pohjan ohjetta vähän, mutta täytteen tein kokonaan alkuperäisen Chocochilin reseptin mukaan.

Pohja
200 g vegaanista margariinia
1 dl ruokosokeria (ymmärtääkseni voi käyttää myös normaalia sokeria)
0,25 tl vaniljasokeria
0,25 tl suolaa
1 tl leivinjauhetta
5 dl vehnäjauhoja

Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen. Vatkaa margariini ja sokeri vaahdoksi sähkövatkaimella, tai yritä ainakin. Itsehän en saanut ruokosokerin kanssa aikaan mitään, mikä olisi edes etäisesti muistuttanut vaahtoa, mutta jatkoin silti eteenpäin. Sekoita sitten vaniljasokeri, suola ja leivinjauhe jauhojen kanssa ja lisää jauhoseos margariini-sokeriseokseen samalla sekoittaen. Painele taikina voidellun piirakkavuoan pohjalle ja laita ilman täytettä esipaistumaan uuniin noin 15 minuutiksi.

Itselläni kävi niin että pohja kohosi uunissa vähän turhan paljon, mutta kaadoin täytteen siihen päälle kaikesta huolimatta ja jotenkin tilanne pelastui. Valmiissa piirakassa pohja oli mielestäni juuri sopiva. Mutta tästä kerrasta viisastuneena neuvoisin ehkä laittamaan siihen päälle jotain painoksi, esimerkiksi leivinpaperin päälle herneitä.

Täyte
1 prk (500 g) maustamatonta soijajogurttia (Alpro)
0,5 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
150 g pakastevadelmia (ei tarvitse sulattaa)

Sekoita sokerit jogurttiin ja lisää joukkoon myös pakastevadelmat. Kaada täyte esipaistetun pohjan päälle ja anna olla uunissa vielä noin 20-30 minuuttia. Kannattaa vähän seurailla missä vaiheessa jogurtti osoittaa hyytymisen merkkejä. Sitten annat piirakan jäähtyä hyvin ja kuten sanoin, lopputulos on vielä parempi jos se on yön jääkaapissa! :-)

Ravintolapäivä 16.8.2015

Viime sunnuntaina tuli iloittua taas ravintolapäivän olemassaolosta, eikä vähiten siksi että tarjonta tuntuu lisääntyvän täällä Jyväskylässäkin pikkuhiljaa. Ruokaa oli tarjolla vähän joka nurkalla ja joka lähtöön. Vaikka toki tälle kerralle osuneella aurinkoisella säälläkin saattoi olla osuutta asiaan.

Ai että mitä herkkuja tuli syötyä ja miten halvalla. Kaikkea yhden euron gazpachosta kuuden euron gorumet hodariin. Päivän ultimaattiset lempparit oli mustikkamaito sekä taivaallisin porkkanakakku ikinä (vieläpä vegaaninen!). Harmi etten tajunnut ottaa siitä kuvaa, koska se oli ihan mahdottoman kokoinen, mutta ihanan pehmeä, ilmava ja kaikin puolin täydellinen. Nam nam.

Taisin olla muutenkin hyvällä tuulella, koska kaikki oli niin mahdottoman onnellista turhan kuumasta säästä huolimatta. Auringonpaiste ja lähes pilvetön taivas kelpasi, paljon iloisia ja kivannäköisiä ihmisiä ja loputtomasti söpöjä koiria. Erityisesti ilahdutti yksi ikkupikkuinen corgin pentu, joka löntysti enimmilläänkin ehkä metrin kerrallaan ja lysähti sitten aina uudestaan maahan makaamaan.

Ravintolapäivän päättäminen Mama-nuudeleilla tuntui ehkä hiukan huvittavalta, mutta tarjonta alkoi olla illemmasta jo melko köyhää. Kaiken kukkuraksi Laura oli puhunut nuudeleista melkein koko päivän, eikä me lopulta osattu muuta enää ajatellakaan, hehe. Mutta mikäs sen parempaa kuin al dente nuudelit ja se Mama-nuudeleista löytyvä harvinaisen tuju chilimaustepussi sinne joukkoon. Todellinen guilty pleasure.

Ensi vuonna sitten uudestaan, ellei tää ravintolapäivän ilosanoma ole levinnyt Düsseldorfiin asti! Vaikka sieltä varmaan löytää hyvää ja halpaa ruokaa muutenkin. Toivottavasti. Reilun parin viikon päästähän sen näkee. Apua kun jännittää. Hii!