Puoli vuotta tätä ja oon onnellinen

Viime sunnuntai oli harvinaisen hyvä kooste siitä, mitä haluan vaihdolta. Mietin aiemmin sinä päivänä, miten kivaa olisi olla joku kaveri, jonka kanssa käydä täällä keikoilla. Haluan kyllä kokeilla käydä jossain yksinkin, mutta kaverit on aina kivoja. No kuinka ollakaan, illasta yksi vaihtarityttö laittoi mulle viestiä, että hänellä on pari ilmaislippua johonkin konserttiin sille illalle, että jos mua vaikka napostelisi semmoinen. Ensin olin vähän että plääh mitähän musiikkia se mahtaa olla. Mutta sitten luin mitä se on: Jambinai, Post-Punk und koreanische Tradition. Ja sitten katsoin yhden videon. Ja sitten olin ihan myyty. Jossain bändin kuvailtiin yhdistävän korealaista perinnettä psykedeeliseen heavy-metal-punkiin. Kuulosti niin eeppiseltä, etten vaan voinut missata!

Konsertti alkoi kolmen etummaisen soittajan voimin ja alkuun musiikki oli pääosin vielä melko rauhallista. Tavallaan. Sitten rumpali ja basisti saapuivat lavalle ja penkissä pysymisestä tuli paikoittain aika vaikeaa. Etenkin kun seurasi tuon oikeassa laidassa istuvan mustahiuksisen tytön revittelyä ja nyt ihan oikeasti tarkoitan revittelyä. En aatellut että mitään kanteletta muistuttavaa voisi soittaa sillä tavalla vieläpä istuen. Puolentoista tunnin jälkeen olin aivan jossain sfääreissä ja äärimmäisen iloinen siitä, että päätin olla taas spontaani.

Konsertin jälkeen mentiin samaisen tytön kanssa vielä oluille Kürzeriin, joka on ilmeisesti Düsseldorfin tuorein/tuoreimpia panimoita. Musta tuntuu, että tästä saattaa tulla mulle jonkinlainen vakipaikka. :-D Hyvää musiikkia sopivan matalalla äänenvoimakkuudella ja kivannäköinen sisustus. Siellä istui joku poika yksinään ja kuvittelin heti itteni samalle paikalle läppärin kanssa kouluhommia tekemään. Paitsi että hairahtuisin ainakin kerran minuutissa tuijottelemaan kadulla liikkuvia ihmisiä.

Myöhäisen ajankohdan takia jouduin kävelemään asunnolle vähän pidemmän matkan ja taivaalta ripsi vettä, mutta ei haitannut. Oli ollut niin hyvä ilta.

Sade jatkuu hämmentävinä ja yllättävinä kuuroina, mutta eilen se palkitsi myös näyttävällä sateenkaarella, oikeastaan kahdella. Yritin työntää päätä ikkunasta ulos sitä ihaillakseni, mutta typerä luukku aukesikin vain yläreunasta. Pyh.

Altstadt, Düsseldorf

Meille vaihtareille oli järjestetty eiliselle opastettu kierros vanhan kaupungin eli Altstadtin läpi, mikä turistimeiningistä huolimatta sopi mulle erittäin hyvin. Vaikka yksin haahuilussa ja hämmästelyssä on ehdottomasti oma viehätyksensä, on mielenkiintoista kuulla millaisia tarinoita erilaisiin rakennuksiin, patsaisiin tai henkilöihin näiden takana liittyy. Ja näiden tarinoiden kuuleminen turistioppaan suusta on ainakin omasta mielestä paljon mielekkäämpää kuin googlettaminen.

Lisäksi saatiin lyhyt perehdytys paikallisiin panimoihin liittyen. Nyt yritän metsästää Tinderistä henkilökohtaista turistiopasta, joka perehdyttäisi noihin pubeihin ja ravintoloihin. Hehehe. Vaikka mielenkiinto on meinannut kyllä lopahtaa jo tässä ensimmäisen parin päivän aikana, koska oon tosi huono alottamaan keskusteluja ja sitten kun rohkaisen itseni, mutta saankin vastaukseksi kokonaiset pari sanaa... Ihan tyhmää, kakkapäitä kaikki!

Niin siitä kierroksesta. Rakastuin aika pahasti. Vanhat rakennukset ja niiden loputtomat yksityiskohdat. Aivan erinäköiset talot sopusoinnussa vierekkäin. Lukematon määrä monenkirjavia ravintoloita, joiden terassit valtaavat muutenkin kapeat kadut. Tavalliset ihmiset tupakoimassa parvekkeillaan ja katselemassa kadulla liikkuvaa väkeä. Saksalaiset ihmiset, aivan erityisesti vanhat herrasmiehet ja yksinpuhelua harjoittavat tapaukset. Oon romantisoinut koko paikan niin vahvasti, että suurella mielenkiinnolla seuraan, miten pitkään tällainen voi kestää.

Stadterhebungsmonument eli Monument of grant privileges of Düsseldorf. En tiedä miten sen suomentaisi, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä monumentti on läpileikkaus Düsseldorfin historiaan ja siihen mitä kaupunginoikeuksien saamiseen liittyi. Yksityiskohtia riitti ja niihin liittyy ilmeisesti hirveä määrä symboliikkaa, mitä opas ei avannut juuri sen enempää.

Ei ollut muuten helppoa tämä valokuvaaminen symmetriaa rakastavalle ihmiselle. Tätäkin kuvaa tuijotin pitkään ihmetellen, että mikä tässä on pielessä ja lopulta tajusin, että eihän tuo rakennus edes ole symmetrinen. Ikkunat on missä sattuu suhteessa kaikkeen muuhun. Kauhea antikliimaksi kun on muuten niin hieno rakennus! :-D

Kierroksella näkyi myös jokunen kirkko, joista yhdessä käytiin ihan sisällä asti. Toiseen kirkkoon liittyen opas sen sijaan kertoi meille tarinan. Kyseessä on Pyhän Lambertuksen kirkko, jossa on vino torni. Tornin vinous on kuulemma itsensä Saatanan tekosia ja torni suoristuu ainoastaan sitten, jos joku kaunis päivä aito neitsyt menee kirkossa naimisiin. Niinpä valkoiseen pukeutuvat morsiamet välttelevät Lambertuksen kirkkoa, koska eivät halua joutua naurunalaisiksi.

Semmoista eilen. Muilta osin voisin päivittää tilannetta sen verran, että tunnelmat viime päivien ajalta on olleet merkittävän paljon positiivisemmat kuin mitä ensimmäisenä vuorokautena. Matkalaukkukin palasi luokseni tässä loppuviikosta ja nyt suunnittelen reissaavani pitkin Nordrhein-Westfalenin osavaltiota koko ensi viikon, koska täällä hommaamani opiskelijakortti mahdollistaa ilmaisen julkisten kulkuneuvojen hyväksikäytön kyseisellä alueella. Tiedon saatuani rupesin ihan ensimmäisenä kartoittamaan, että minkälainen on Kölnin keikkatarjonta seuraavan kuuden kuukauden aikana. Täytyy sanoa, että aika huikea pelkästään ensisilmäyksellä.

Tajusin tässä äsken myös sen, miten tärkeä tää blogi tulee mahdollisesti olemaan mulle tän vaihdon aikana. Hirveä tarve jakaa kaikki kokemukset jonkun kanssa, mutta ei olekaan nyt niitä parhaita tyyppejä koko ajan mukana, että pääsisi fiilistelemään yhdessä. Onneksi tänne voi paasata.

Alku aina hankala

Ensimmäinen vuorokausi vaihtoa on ollut aika monivivahteinen. Ahdistusta, jännitystä, hermoilua, innostusta, onnellisuutta, helpotusta, ketutusta, ketutusta ja ketutusta.

Matka alkoi eilen aamulla. Pyörin hermostuksissani kuin väkkärä. Olin pakannut edellisen päivän analysoiden ja pohtien, että miten kuusi kuukautta mahtuu matkalaukkuun. Salmiakkia ja lakua tarvitaan ainakin kuusi pussia ja muutama aski. Helsingin lentokentällä turvatarkastuksessa ladoin käsimatkatavarani ja ulkovaatteeni peräti neljään kaukaloon ja ansaitsin sillä takanani olleen vanhan ja ystävällisen saksalaisen herrasmiehen huomion. Höpöteltiin ohimennen ja hermoilu alkoi muuttua innostukseksi. Nukahdin lentokoneeseen jo ennen nousua.

Berliinin kenttä oli tuttu ja siitäkös tuli hyvä mieli. Oli aikaa pohdiskella, syödä ja päivittää akuuteimmat fiilikset kavereiden tietoisuuteen. Kuuntelin uteliaana ihmisiä ja yritin tunnistaa saksankielisiä sanoja. Suunnittelin tapaavani myöhemmin illasta tulevia vaihtarikavereita. Sitten jatkoin lennolle Düsseldorfiin ja yritin vaivoin pysyä hereillä edes nousun ajan.

Sitten katosi matkalaukku. Ensimmäisenä iski mieto hämmennys, kun laukkuhihna pysähtyi ja omaa kapsäkkiä ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Menin lost & found -jonoon muutaman kohtalotoverin kanssa. Aioin ilmoittaa kentälle vastaan tulleelle kämppikselleni tilanteesta, mutta akku loppui samaisella sekunnilla, kun otin puhelimen taskusta. Tätä seurasi pienipieni stressireaktio, jota tiskin takana ollut asiakaspalvelija yritti selvästi keventää kertomalla, että hän osaa laskea suomeksi viiteen. Ja laskikin ihan hyvin ääntäen. Vielä kun olisi saanut sen laukun taiottua jostain.

Kämppis onneksi odotti kentällä vielä tämän episodin jälkeenkin ja pääsin asunnolle nauttimaan hänen tekemäänsä keittoa, joka sillä hetkellä maistui ihan taivaalliselta. Yritin vielä päivän päätteeksi ehtiä mukaan vaihtareiden miittinkiin, mutta koordinaatit oli harvinaisen ympäripyöreät enkä paikan päällä lopulta tunnistanut ihmisiä pelkkien Facebookin profiilikuvien avulla. Yhteydenpito ei onnistunut, koska puhelin ei suostunut hyödyntämään ensimmäistäkään ilmaista wifiä. Kävelin läpi pari kadunpätkää ja juttelin polttariporukalle, joka erehtyi kysymään multa suuntaohjeita. Sain kutsun teknobaariin, kieltäydyin kohteliaasti ja lopetin nähtävyyksien katselun siltä illalta.

Ennen nukkumaanmenoa kirosin vielä kertaallen kaiken matkalaukkuun jääneen. Lääkkeet, naamanpesuaineet, hammasharja, ripsiväri, meikkivoide, naama- ja huulirasvat, kaikki parhaat vaatteet, kalenteri, luonnoskirja, kynät ja ne karkit. Onneksi edes päiväkirja, vihko tärkiden matkamietteiden säilömiseen ja ulkoinen kovalevy kulki turvallisesti selkärepussa.

Mutta kyllä se tästä vielä. Nukuin yllättävän sikeästi ja aamulla verhot avattuani totesin, että mun ikkunasta näkyy söpö rakennus ja vähän jotain vihreääkin. Taidan kohta lähteä kävelemään päärautatieasemalle, koska siellä on ainoa sunnuntaina auki oleva marketti. Jos sitä sittenkin pääsisi huomenna tervetuloaamiaiselle ihmisen oloisena ja hyvänhajuisena.

Onnellisuuden kesä

Tänään herättyäni pienessä unisessa pökkyrässä meni hetki tajuta, että olin taas kotikotona. Ajoin tänne viimeyönä, kun olin ensin ahtanut Jyväskylä-kodin loputkin tavarat pienen pakettiauton perään. Luonteelleni uskollisena myös muuttaminen sujuu multa äärimmäisen hitaasti ja yksin olisin varmaan edelleen tuuppimassa laatikoita hissiin. Onneksi ihana Laura pelasti tulemalla apuun.

Lähtö Düsseldorfiin on lauantaina, mutta tässä vaiheessa en osaa vielä muuta kuin märistä tätä päättynyttä kesää. Aika tuntuu kullanneen muistot jo nyt melko tehokkaasti, koska tiedän kyllä surkutelleeni pitkin kesää sitä, etten osaa jutella ihmisille ja kuinka oon ollut huonoin järjestyksenvalvoja festareiden historiassa, mutta silti tää tuntuu olleen onnellisin kesä ikinä. Onneksi ne hyvät jutut on jäänyt päällimmäisenä mieleen.
Ystävälliset festariasiakkaat,
aurinkoiset päivät,
onnistumisen hetket,
kauniit maisemat,
hymyilevät kasvot,
Jyväskylä,
halit,
se kun joku muistaa nimen,
lauseet jotka on kulkeneet koko matkan omista aivoistani kuulijan korviin sujuvasti ja yhä järkevältä vaikuttaen,
toinen toistaan paremmat artistit ja erityisesti uudet musiikkilöydökset,
taivaallisen hyvä ruoka,
se tunne kun vihdoin saa ruokaa,
kannustavat ja huolehtivaiset ihmiset,
tanssiminen oudosti, hitaasti, nopeasti tai villahattu päässä,
kehuminen,
itsensä ylittäminen,
spontaanius,
rohkeus ja
vielä kerran ne ihmiset. Ystäviksikin voisi ehkä sanoa.

Harmittaa ihan suunnattoman paljon jättää tää kaikki taakse puoleksi vuodeksi, vaikka se on lyhyt aika ja tiedän, että Düsseldorfissa tulee olemaan uskomattoman hienoa. Toisaalta sitten kun helmikuussa vuorostaan harmittaa jättää Saksa taakse, voin ainakin lohduttautua sillä, että Suomessa odottaa monta onnellista asiaa ja parhaat mahdolliset ihmiset. Mutta nyt märehdin vielä pienen hetken.

Hengähdyshetki

Vietin alkuviikon kotikotona ja tänään ajelin takaisin Jyväskylään vielä muutamaksi päiväksi. Näen ystäviä ja nautin kesän viimeisestä festarista. Sitten on aika jättää kaikki tämä ihana hetkeksi ja lähteä puolen vuoden seikkailulle Düsseldorfiin. Paitsi että se ei nyt ollut tämän jutun juju.

Autoillessa tuijottelin taivaalle ja kuskin paikalla istuessa harmitti, etten pystynyt tuijottamaan kovin tiiviisti. Ihastelin ensin hempeää auringonlaskua ja massiivisia pilviä, joista valui näyttävät vesiputoukset kohti maata. Yhtäkkiä aurinkoa ei näkynyt edes sivupeileistä ja koko taivaan peitti tummanharmaa pisaroita pudotteleva pilviverho. Siitä tuli jotenkin äärimmäisen rauhallinen olo ja muistin yhtäkkiä, miksi ja miten paljon rakastan syksyä. Viileät päivät ja pimenevät illat, syksyn värikirjo, isot teekupposet, tuoksuvat kynttilät ja kivannäköiset neuleet, täällä mä taas odotan teitä. Tuntuu siltä, että tekisi hyvää vähän rauhoittua tän kesän jäljiltä. Ihan vain pikaisesti, kuten kunnon introvertin kuuluu aina sosiaalisena olemisen jälkeen.

Kuvat on viime vuoden syksyltä Instagramista.